Tähän päivään on mahtunut paljon. Tuntuu, että tämä päivä on esimerkiksi viikonloppua parempi. Pipsa on tänään ollut suht rauhallinen ja silmittömiltä raivareilta ollaan vältytty. Jotakuinkin. Huomenna meillä on typerä aikainen aamu, ne aamut on kurjia. Eniten tyttöjen kanssa nautin juuri kiirettömistä aamuista, ja huominen ei ole sellainen. Tyttöjen tulee olla puettuna klo 0730, polkupyörän peräkärryssä ja meidän matkalla kolmen kilometrin päähän. Tiedossa on asioiden hoitoa.
Noh, ehkä se taas muistuttaa minua siitä kuinka kiva kotona on lopulta lasten kanssa olla, ja elää omalla rauhallisella tahdilla. Aamu ei ala loputtomalla kiireellä ja hoputuksella. Saadaan herätä sitten, kun ei enää nukuta, eikä silloin kun saatanallinen kello tirahtaa soimaan. Voidaan katsoa muumeja kainalokkain, ja syödä aamupuurot sitten kun nälkä on. Ei tarvitse juosta bussiin, tai raapia talvella auton ikkunoita. Ei tarvitse miettiä onko tarhakassissa nyt kaikki, ja olenko sitten huonoäiti jos ei olekaan. Mitään sellaista meidän ei tarvitse miettiä. Vielä.
Vaikka tottahan tämä lasten kanssa olo työstä käy, en mä sillä. Silti tykkään siitä ettei ole ((yleensä)) kiire mihinkään. Voidaan olla ja leikkiä. Halia ja tykätä. Aina kun sille tuntuu. Enkä kyllä kaipaakaan mitään paskatärkeetä pomoo lussuttamaan iänikuista tehokasta tulosta tai muuta skebeliä niskaani. Tekemäni työ on tärkeämpää. Tärkeintä mitä nyt keksin. Syksyllä alkaa iltakoulu, ja se on juttu erikseen. Ehdin keskittyä siihen iltaisin, ja saan jatkaa hoitovapaatani.
Varsinkin nyt, kun olen havainnut kuopuksen olevan temperamenttisempi tapaus, koen hyväksi sen, että jään kotiin. Opin (toivottavasti) keinot hallita tilanteet kaikkia tyydyttävillä tavoilla.
Tänään olemme kovasti taputtaneet ja leikkineet. Luimme satuja pitkät pätkät.
Aamu jännittää. Pistä kello tirisemään klo 0530. Yöllä aion kääntää hyväntuulisuuspositiivisuusmoodin päälle ja suhtautua huumorilla koko aamuun. Meni miten meni :)
Kauniita unia myös just sulle !
maanantai 12. toukokuuta 2014
Pakko tätä johonkin on purkaa
Elän kahden pikkutytön ja aviomiehen kanssa. Elämässä kaikki on suht mallillaan. Päänvaivaa tuottaa kuopus, jonka kanssa olen toisinaan (tosi usein) neuvoton.
Olen kysynyt apua neuvolasta, olen soittanut perhetyöntekijälle, olen kysynyt apua jopa lääkäriltä. Kaikki tahtovat sanoa, että "niin ne lapset on erilaisia". No hitto, niin onkin mutta KUINKA MINÄ VOISIN SELVITÄ JA TUKEA tytärtäni pääsemään yli noista raivareista, että arkemme edes sujuisi suht kitkatta. Esikoinen uhmailee, ja sen ymmärrän, ja pystyn tukemaan ja nimeämään tunteita jnejne, mutta tämä nuorempi hädin tuskin 9 kuukautta on oikea raivotar!
Minun on hankala pukea tytölle päälle, koska se raivostuu silmittömästi. Vaippaa on erittäin haastava vaihtaa. Komentaa ei saa, eitä ei saa sanoa, silloin on show valloillaan. Kuinka noin pieni ihminen voikin olla niin haastava?`
Soitin tänä aamuna perhetyöntekijälle neuvolaan, ja kysyin neuvoja miten toimia. Ei se osannut oikein mitään sanoa, kertoi että on erikoista. Ja onpa se temperamenttinen. No johan nyt... niin ne lapset on erilaisia. Tiedä, nyt sitten kenen puoleen kääntyä, kun alkaa itsellä ahdistus nousta pintaa ajatuksestakin vaihtaa vaippa tai pukea vaatteet ylle.
Olen lueskellut kaiken maailman juttuja ja ohjeita temperamenttisen lapsen kanssa olemisesta, mutta ei tuon ikäisen kanssa niistä mistään oikein ole apua. Yritän puhua rauhallisesti, hämätä lelulla tai vastaavaa mutta mikään ei tunnu auttavan. Pipsaa ei saa komentaa, ei saa sanoa ei se huutaa kuin tapettava kieli väristen. Tuntuu vain... oma puhti alkaa loppua. Kun olisi edes jokin keino millä niitä tilanteita saisi vähän helpommaksi, voisi edes yrittää.
Kavereille ja tutuille kun kerron niin saan lähes aina saman virren ja lorun " no se on niin pieni vielä..." / "ei noin pienet vielä sitä tai tätä"
Vanhemman tytön suht raju uhma tuntuu ihan oikeasti, lasten leikiltä verrattuna tähän nuorempaan. Otan hitokseen kiitollisena vastaan jokaikisen vinkin ja avun <3
Yritän tähän blogiin purkaa edes vähän tunteitani. Aina kun ehdin, Tuntuipa helpottavalta. Huh
M
Olen kysynyt apua neuvolasta, olen soittanut perhetyöntekijälle, olen kysynyt apua jopa lääkäriltä. Kaikki tahtovat sanoa, että "niin ne lapset on erilaisia". No hitto, niin onkin mutta KUINKA MINÄ VOISIN SELVITÄ JA TUKEA tytärtäni pääsemään yli noista raivareista, että arkemme edes sujuisi suht kitkatta. Esikoinen uhmailee, ja sen ymmärrän, ja pystyn tukemaan ja nimeämään tunteita jnejne, mutta tämä nuorempi hädin tuskin 9 kuukautta on oikea raivotar!
Minun on hankala pukea tytölle päälle, koska se raivostuu silmittömästi. Vaippaa on erittäin haastava vaihtaa. Komentaa ei saa, eitä ei saa sanoa, silloin on show valloillaan. Kuinka noin pieni ihminen voikin olla niin haastava?`
Soitin tänä aamuna perhetyöntekijälle neuvolaan, ja kysyin neuvoja miten toimia. Ei se osannut oikein mitään sanoa, kertoi että on erikoista. Ja onpa se temperamenttinen. No johan nyt... niin ne lapset on erilaisia. Tiedä, nyt sitten kenen puoleen kääntyä, kun alkaa itsellä ahdistus nousta pintaa ajatuksestakin vaihtaa vaippa tai pukea vaatteet ylle.
Olen lueskellut kaiken maailman juttuja ja ohjeita temperamenttisen lapsen kanssa olemisesta, mutta ei tuon ikäisen kanssa niistä mistään oikein ole apua. Yritän puhua rauhallisesti, hämätä lelulla tai vastaavaa mutta mikään ei tunnu auttavan. Pipsaa ei saa komentaa, ei saa sanoa ei se huutaa kuin tapettava kieli väristen. Tuntuu vain... oma puhti alkaa loppua. Kun olisi edes jokin keino millä niitä tilanteita saisi vähän helpommaksi, voisi edes yrittää.
Kavereille ja tutuille kun kerron niin saan lähes aina saman virren ja lorun " no se on niin pieni vielä..." / "ei noin pienet vielä sitä tai tätä"
Vanhemman tytön suht raju uhma tuntuu ihan oikeasti, lasten leikiltä verrattuna tähän nuorempaan. Otan hitokseen kiitollisena vastaan jokaikisen vinkin ja avun <3
Yritän tähän blogiin purkaa edes vähän tunteitani. Aina kun ehdin, Tuntuipa helpottavalta. Huh
M
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)